Itsenäisyyspäivä

SOTAVANKIVELJENI

Vankiveljeni, muistathan vielä,

ase kätees' kun kannettiin,

ja metsissä "jossakin siellä"

uhrit maalle kun annettiin.

Vankiveljeni, muistathan vielä,

taiston tuoksinan, saarroksen.

Tuli kohtaloks' taistojen tiellä

tie varjoisa vankeuden.

Vankiveljeni, muistathan vielä,

vilun, ikävän, kotimaan.

Usein kuulimme karvaalla miellä

"miksi lähditte sotimaan".

Vankiveljeni, muistathan vielä,

minkä kohtelun vieraalta sait,

sait ylpeytes' itkien niellä

armopaloina leipäs' kun hait.

Vankiveljeni, muistat sen varmaan,

leirin salvat kun aukesi.

Kotomaamme kun näimme taas armaan

meiltä kyyneleet kirposi.

Vankiveljeni, tullut on vanhuus,

kaiken muistamme unena vain,

mutta taistojen tuska ja tuimuus

meillä säilyvi mielessä ain'.

- Veikko Liukkonen -

Veikko-pappani sota-aikainen kuva napattu Ilta-Sanomien jutusta 24.5.2011, voit suurentaa kuvaa klikkaamalla lukeaksesi sen yhteydessä olevan kuvatekstin.

Veikko-pappani ei ehtinyt pitkään olla jatkosodan rintamalla, kun hän joutui sotavangiksi Neuvostoliittoon heinäkuussa 1941. Pappa kirjoitti muistelmiaan sotavankiajoilta, hän oli näppäillyt kirjoituskoneettaan vielä sinäkin aamuna marraskuussa 1980, jolloin hänen sydämensä äkillisesti pysähtyi. Muistelmat jäivät häneltä kesken, mutta sotavankeutensa alkuajat hän ehti paperille tallentaa. Itse sain hänen muistelmakäsikirjoituksensa nähdä vasta viime kesänä ja luin niistä pari ensimmäistä sivua. Niillä sivuilla Veikko kertoi tuntojaan tilanteesta, jossa hän joutui jättämään tuoreen vaimonsa kotiin ja lähtemään itse sotaan. Monta asiaa papalla jäi kirjoittamatta ja kertomatta jälkipolville. Olemme kuitenkin viime vuosina törmänneet hänen nimeensä muissa sotavankeudesta julkaistuissa kirjoissa ja lehtiartikkeleissa, jollaisesta tuo yllä oleva kuvakin on napattu. Toisten sotavankien kertomana olemme kuulleet, että Veikko-pappa toimi sotavankeudessa muiden vankien hoitajana sairaalassa. Hänen tehtävänään oli aamuisin ilmoittaa yön aikana kuolleiden vankien määrä, jotta heille osattiin antaa oikea määrä leipäannoksia. Pappa kuitenkin lykkäsi kuolleiden määrän ilmoittamista, jolloin hän saattoi antaa kuolleille tarkoitetut leipäannokset muille, heikoimmille vangeille. Tällä tavalla hän pelasti monenkin suomalaisen sotavangin hengen. Ruokaahan sotavangeilla ei liiaksi asti ollut, nälän keskellä rotatkin kelpasivat mieluusti ravinnoksi. Veikko-papan palatessa kotiin yli 3 vuoden sotavankeuden jälkeen marraskuussa 1944 hän painoi vain 35 kiloa. Näiden sotavankeusvuosien aikana Aino-mummuni ei saanut miehestään muuta elonmerkkiä kuin yhden lentolehtisen: "Pojat, olen puna-armeijan vankina. Kohtelu on ollut hyvä ja ruoka riittää." Totuutta ei voinut kirjoittaa kiväärimiehen seistessä selän takana.

Itsenäisyyspäivänä kunnioitamme sotiemme veteraaneja, joiden ansiosta olemme saaneet olla itsenäisiä yhtäjaksoisesti 96 vuotta. Yleensä mainitaan ne miehet ja naiset, jotka palvelivat maatamme rintamalla, mutta vähemmälle huomiolle jäävät he, jotka joutuivat vieraalle maalle vangiksi. Sotavankeusajoista ei ole uskallettu paljoa puhua Neuvostoliiton pelossa ennen kuin aivan viime vuosina. Siinä on varmasti yksi syy, miksi papallanikin jäi muistelmien kirjoittaminen liian myöhään, eikä hän tuolloinkaan vielä tohtinut kirjoittaa toisista sotavangeista heidän omilla nimillään, vaan käytti peitenimiä. Vähissä ovat tänä päivänä ne ihmiset, jotka voivat kertoa meille, mitä sota-aikana oikeasti tapahtui. Kipeimmät muistot painuvat näiden miesten ja naisten mukana hautaan.

Rauhallista itsenäisyyspäivää kaikille!