Äidin kasvimaalla raparperin alla...

Kun värjäysinnostus oikein iskee, niin ei riitä, että värjää kotioloissa, vaan pitää värjätä myös reissussa ollessaan. ;)

Oikeastihan homma meni niin, että äidillä kasvaa raparperia. Itse asiassa minä olen aikanaan sen raparperijuurakon kotiin tuonut entiseltä opiskelupaikkakunnaltani joskus 90-luvun puolivälissä. Siispä katsoin ihan oikeudekseni käyttää niitä raparpereja värjäykseen. ;) Meidän perheessähän ei ole enää vuosiin voitu syödä raparperia (lapset ei tykkää ja me aikuiset saamme siitä todella voimakkaita vatsaoireita), joten senkin puolesta saatoin käyttää oman syöntiosuuteni tähän hommaan. Äiti laittoi alkukesästä sekä raparperin varsia että lehtiä pakasteeseen minun värjäyksiäni varten. Ja kun äidin luona myös odotti ne viisi Nalle-kerää, jotka äiti oli ostanut minulle lähikauppansa alesta, niin minusta tuntui järkevimmältä värjätä ne kerät äidin luona, kuin raahata sekä värjäämättömiä lankoja että kilotolkulla raparperia junassa tänne Ouluun. Sikälikin värjääminen äidin luona onnistui, että raparperi ei vaadi puretusaineita, joten niitä ei tarvinnut kuljettaa mukana.

Tässä kattilassa on kiehumassa sekä pakastettuja että tuoreita raparperin lehtiä. Pelkkiä lehtiä siis, ei varsia joukossa.

Jouduin vähän extreme-urheilun pariin, sillä keitin lehdet puuhellalla. Mikä olikin tarpeen siksi, että yleensä nuo kasvikeitokset tuppaavat kuohumaan hellalle, eikä äidin keraaminen hella olisi sellaista kestänyt. Puuhellalle voi huoletta roiskua, se ei mene miksikään. Mutta kylläpäs oli vaikeaa saada kattila ylipäätään kiehumaan ja sitten taas pidettyä lämpötila sellaisena, ettei se kiehu yli, muttei kuitenkaan pääse liikaa jäähtymäänkään. Pakko myöntää, että tykkään sähköhellasta nyt paljon enemmän, sillä siinä saa lämpötilan pidettyä helposti tasaisena, ja on muutenkin huolettomampi. Eikä ala palovaroitin vinkua...! ;)

Itse värjäämisen tein kuitenkin sähköhellalla, koska värjätessä lämpötila ei nouse niin korkealle, että olisi pelkoa kuohumisesta. Ja lämpötilan saa pidettyä melkein asteen tarkkuudella tasaisena tunnin ajan. Tässä siis lanka värjäytymässä raparperin lehdillä. Kovin oli liemi vihreää (vaikka kuvassa näyttää ruskealta), ja lankakin näytti todella vihreältä värjäyksen lopussa.

Olen epäillyt syyksi siihen, etten saa vihreää väriä millään aikaan, osittain veden ph:ta tai putkista irtoavia metalleja. Nyt sitten käytin värjäyksessä sadevettä ja huuhtelinkin kaivovedellä! Tässä siis langat huuhtoutumassa pihakaivon vieressä. Yksi syy kaivoveden käyttöön oli sekin, että langat olivat todella roskaisia ja yhden vyyhdin huuhteluun meni yksi saavillinen vettä, joten pihamaalla se huuhtelu kävi jotenkin siistimmin ja "maksullista" vettä säästäen. Äiti minulle ne vedet kaivosta saaveihin pumppasi, minä en ole ikinä tuosta kaivosta vettä nostanut, eikä kaivo ollut lapsuudessani edes käytössä, vaikka samalla paikalla se on nököttänyt vuosikymmeniä.

Mutta eipä voi laittaa kaupunkiolosuhteita syyksi siihen, että langoistani tulee aina vaan keltaisia ja ruskeita. Nämä raparperit kasvoivat viimeisen päälle maaseudulla, vesi oli sade- ja kaivovettä, ja vielä kuivatettiinkin ulkona, ja silti lopputulos on...

... yllätys-yllätys: keltaista! :D Joku on vissiin saanut raparperilla aikaan vihreääkin, mutta se en ole minä. ;)

Vasemmalla ensimmäinen värjäys ilman puretteita. Keskellä jälkiväri, johon loppuvaiheessa nakkasin ison läjän kuparipennejä. Oikealla toinen jälkiväri, jossa oli koko ajan kuparipennit mukana. Ei ne pennit tuota lankaa sen vihreämmäksi saaneet.

Langat pääsivät kerälle eilen täällä kotosalla. Ylhäällä ensimmäinen värjäys, oikealla toinen värjäys ja vasemmalla kolmas värjäys. Hienoja värejä nämä ovat (luonnossa paljon tummempia kuin kuvassa), ja taas vähän erisävyisiä kuin muista kasveista saadut.

Palataan vielä äidin keittiöön...

Äiti oli erikseen pakastanut myös raparperin varret, ja koska niille ei ole käyttöä syömistarkoituksessa, niin kokeilin värjätä niillä ihan erikseen. Liemi näytti lupaavasti punaiselta, mutta lopputulos oli ihan katastrofi...

Kuva piilottaa pahimmat karmeudet, mutta näistä langoista tuli kaikkea muuta kuin kauniita. No okei, oli siinä vähän värjärissäkin vikaa.

Ensimmäinen vyyhti (vasemmalla) näytti tulevan aika hailakan vaaleaksi, joten päätin sitten kokeilla tummentaa väriä raudan ja kuparin avulla. Hain äidin autotallista läjän vanhoja rautamuttereita (tai mitä lie olivatkaan), ja nakkasin ne kattilanpohjalle samoin kuin kaikki talosta löytyneet kuparipennit (jotka olivat siis uineet jo noiden aiempien lankojen kanssa). Lanka näyttikin tummuneen oikein kivanväriseksi punertavan beigeksi. Joten eipä sitten muuta kuin toinen vyyhti (oikealla) jälkiliemeen kaikkien niiden muttereiden ja pennien kanssa. Se lanka näytti kyllä jäävän sitten lähes värittömäksi, joten keksi siinä värjäyksen puolivälissä ottaa yhden Lipton-pussin äidin teepurkista ja uittaa sitä väripadassa värjäyksen loppupuoliskon ajan. Lanka nousi kattilasta vähän keltaisemman beigenä.

Kaikki näytti olevan hyvin vielä lankojen huuhtelunkin aikana, mitä nyt vähän vaaleita olivat. Mutta kun langat olivat kuivuneet, meinasi itku päästä. Jos katsotte kuvaa tarkkaan, niin näette syynkin. Vyyhdin uloimmat lankakerrokset olivat muuttuneet ihan homeisen harmaiksi, ja sisäpuolella olevat olivat vähän paremman värisiä. Lisäksi toisessa vyyhdissä oli tuollaisia ruosteenruskeita läiskiä siellä täällä. Eihän noista itse värjätyistä tietenkään koskaan tule aivan tasavärisiä, mutta tällainen fiasko oli kyllä ihan käsittämätöntä. Ihan kuin se rautamuttereiden rauta olisi tarttunut vaan vyyhdin uloimpiin kerroksiin ja jättänyt sisemmät koskematta - vaikka pyörittelin kyllä vyyhtejä padassa tasaisen värin aikaansaamiseksi. On tietysti myös mahdollista, että lankojen kuivuessa on tapahtunut jotain (tuuli, aurinko...?), joka on muuttanut nuo uloimmat kerrokset harmaiksi.

Pahinta kuitenkin on, että jostain syystä ne rautamutterit ja pennit jättivät sinne äidin kattilanpohjaan aivan järkyttävät tummat läiskät, jotka eivät lähde millään pois... Kotona olen yleensä laittanut nuo metalliesineet pieneen harsopussiin, mutta se nyt jotenkin jäi pois, kun oli toisessa paikassa sähläämässä. Tämä oli kyllä muistutus siitä, että kannattaa pitää värjäysastiat kokonaan erillään ruuanlaittoastioista, jottei tarvitse sitten keitellä ruokia tummuneissa kattiloissa... Eikä näin rumien lankojen vuoksi olisi kannattanut kyllä kattilaa pilata!

Joka tapauksessa päätin heti nämä pilalle menneet langat nähdessäni, että nämä päätyvät uudelleen väripataan! Siitä lisää seuraavassa postauksessa...

 

Vaikka kokemus raparperin varsista jäikin aika kehnoksi, otin ne loput äidin pakastamat raparperin varret sekä nipun tuoreita mukaani kotiin - yksi painava repullinen niitä oli kannettava ja junan kuljetettava. Pistin heti kotiin päästyäni kattilan porisemaan ja keitin uuden väriliemen, jossa nyt oli selvästi enemmän niitä raparperin varsia kuin äidin luona värjätessä. Itse asiassa keitin ensin kattilallisen raparperia, ja kun olin ne siivilöinyt liemestä pois, nakkasin samaan liemeen vielä uuden satsin, koska kaikki eivät olisi kattilaan mahtuneet kerralla.

Nuo "epäonnistuneet" raparperinvarsilangat olivat siis valkoista Nallea, joten nyt testasin ihan sataprosenttista löyhäkierteisempää luonnonvalkoista pässinpökkimää, josko siihen tarttuisi väri paremmin. Nalleissa en käyttänyt puretusaineita lainkaan (paitsi raparperin itsensä sisältämää oksaalihappoa, plus niitä rautamuttereita ja kuparipennejä), mutta tähän lisäsin alunaa. Lopputuloksena sain ihan nätin beigen värin, mutta ei tämäkään mikään kovin vahva sävy ole.

Tässä kuvassa näkyy vasemmalla värjätty lanka (sama kuin edellisessä kuvassa vyyhtinä), oikealla alkuperäinen luonnonvalkoinen samasta langasta. Tästä voi siis päätellä, että raparperin varsilla ei pahemmin kannata värjäillä, eli ne kannattaa käyttää piirakkaan tai kiisseliin, jos vain vatsa kestää sitä syödä. Lehdistä sen sijaan lähtee oikein voimakas väri.

En kuitenkaan edes odottanut mitään vahvaa väriä, kun en sitä saanut Nalleillakaan. Mutta juuri siksi pistinkin tähän soppaan uimaan tuon luonnonvalkoisen lampaanvillalangan. Samasta langasta värjäsin viime syksyn sienivärjäyskurssilla nuo neljä pientä á 25 g nöttöstä, ja kun niiden kaverina on nyt 100 g vaaleaa beigeä, niin minulla taitaa viimein olla langat erääseen neuleeseen, jota olen näistä haaveillut tekeväni. Raparperi-beige saa toimia pohjavärinä, sieninöttöset raitaväreinä. Näette lopputuloksen vielä tämän vuoden puolella, jos pääsen suunnitelmani toteuttamaan. :)

Seuraavassa postauksessa näette sitten, mitä tapahtui noille pilalle menneille langoille... ;) Mukavaa alkanutta viikkoa! :)