Luonnon antimia

Tämä ei oikeastaan liity mitenkään käsitöihin, mutta koska olen muutamassa viime postauksessa pohdiskellut suhdettani luontoon - josta toki värjääminen liittyy vahvastikin käsitöihin - niin jatkan vielä samansuuntaista pohdintaa.

Varsinkin näin syksyllä luonto tulee jotenkin lähemmäksi ihmistä. Syksy antaa satoa, joskus enemmän, joskus vähemmän. Kaikki me emme ole innokkaita sadonkasvattajia tai -kerääjiä. Omat vanhempani ovat kumpikin innokkaita kotipuutarhureita, viljelty on mansikkaa jopa myyntiin asti, mutta se innostus ei ole tarttunut minuun. Viime vuosina minussa on kuitenkin alkanut herätä sadon keräämisen tarve. Mutta ei lainkaan sillä asenteella, että olisi pakko saada valtavasti säilöön talven varalle. Meillä syödään todella paljon kasviksia ja marjoja - hedelmiä en itse syö juuri lainkaan, mutta marjoja meillä kuluu viikossa sellaista 5-10 litraa, ja salaattia syön aina enemmän kuin lämmintä ruokaa. Minua ei kuitenkaan häiritse, että "joudun" ostamaan marjani ja vihannekseni kaupasta, koska esimerkiksi kaupan pakastemarjat ovat ihan hyvälaatuisia. Toisaalta minun ei edes tarvitse ostaa ainakaan kaikkia marjojani kaupan pakastealtaasta, sillä äitini on tänäkin kesänä laittanut minua varten pakasteeseen pelkästään mansikoita 200 litraa, ja lisäksi saan häneltä viinimarjoja sekä kokonaisina että mehuina, ja ainakin karviaisia, jos ei sitten satu jokunen vadelmalitrakin tulemaan. Isällä ja hänen vaimollaan on tapana tuoda meille myös oman puutarhansa ja metsän antimia aina käydessään. No, meidän marjankulutuksella kyllä tulee vielä niitä kaupan marjojakin ostettua ja syötyä, mutta mielelläni ostan ne tosiaan valmiiksi poimittuina, perattuina ja pakastettuina. Jos joskus kesällä ostan tuoreita mansikoita tai muita marjoja, ne kyllä syödään samantien sellaisenaan. Meillä yksi mansikkalaatikollinen syödään päivässä tai parissa, ei niistä pakasteeseen jää mitään. No, onneksi on äiti ja äidin valtava mansikkapelto. :)

Nykyisin odotan syksyssä paitsi väriloistoa ja syysmyrskyjä, myös marjojen kypsymistä. Lähimetsissä kasvaa mustikkaa, vadelmaa, puolukkaa ja villinä viinimarjoja. Niitä olen käynyt tässä alkusyksystä poimimassa yksin tai yhdessä lasten kanssa. Mutta ei ollenkaan säilömismielessä. Kaikki on syöty samantien, mitä on löydetty. Ihan niin kuin sienetkin - samantien pannulle ja lautaselle.

Keräämisessä on parasta se kerääminen ja se ilo, että ylipäätään saa jotain, vaikka ihan vähänkin. Ei tarvitse kerätä nopeasti eikä isoja määriä. Puoli tuntia tai tunti lähimetsässä riittää, jos tuloksena on desilitra marjoja, jotka saa napsia jälkkäriksi, sellaisenaan tietysti, ilman sokeria, kuten kaikki marjani syön. Eikä tarvitse etsiä jotain marjaparatiisia, josta löytyy valtavasti marjoja. Ihan hyvin voi tyytyä siihen vähään, mitä sattuu tutuilta poluilta löytymään.

Sama ajatus minulla oli lankoja värjätessänikin. Ei tarvitse värjätä puseron verran lankaa. Ei tarvitse käyttää koko elämää siihen, että löytää riittävästi väriaineita. Voin olla onnellinen siitä, minkä luonto antaa ja minkä itse jaksan ottaa vastaan.

"Onnellisuus ei ole sitä, että saa mitä haluaa, vaan että haluaa sen mitä saa."

Tämä sopii ihan kaikkeen elämään, mutta nyt tuo ajatus on herännyt minussa luontoa ihaillessani.

Viime syksynä luonto ei antanut meille pihlajanmarjoja. Tänä syksynä pihlajat ovat marjoja pullollaan. Mieli alkoi tehdä kokeilla pihlajanmarjojen keräämistä ja jatkojalostamista. Eipä se ole aiemmin tullut mieleeni, mutta nyt tuli, kun luonto niitä niin auliisti tarjoaa.

Ei minun tehnyt mieleni mennä vadelmapuskiinkaan ennen kuin huomasin, mikä vadelma-aarre meidän lähimetsämme onkaan. ;) Sitten huomasin, että siellä kasvaa muitakin marjoja. Siitä se sitten lähti, ja marjasaalis on tänäkin vuonna ollut varmasti jopa toista litraa. ;)

Ensimmäistä kertaa elämässäni päätin nyt nauttia lempipuuni antimista. Ihan kokeeksi keräsin vain ämpärillisen. Siis partaäijäjugurttiämpärillisen, johon mahtuu litran verran marjoja. ;) Kokeilumielessä niitä myös keittelin, vaikka en oikein löytänyt kunnon ohjetta. Päätin käyttää vain kokeilunhaluani ja järkeäni ja kokemustani muiden marjojen keittelemisistä, vaikka en ole marjoja keitellyt kuin joskus teini-iässä viimeksi, enkä ole 20 vuoteen käyttänyt marjojeni seassa lainkaan sokeria. Pihlajanmarjat kuitenkin vaativat kirpeän makunsa vuoksi sokeria, joten ajattelin tekaista jotain soseen tai hillon tapaista, jota voisi käytää leivonnaisissa silloin harvoin, kun meillä joskus leivotaan. Toivottavasti en kaiva näitä pakastimen perältä vielä parin vuoden päästäkin, kuten kävi vuoden 2010 raparpereille. ;)

Pihlajanmarjamössöni reseptistä muotoutui lopulta tällainen:

- 1 litra pihlajanmarjoja
- 2 dl vettä
- 7 dl sokeria
- 1 tl vaniljasokeria (siis ihan oikeaa vaniljasokeria, ei vanilliinisokeria)

Huuhdoin marjat kunnolla ja liotin niitä vedessä muutaman tunnin ajan. Keitin pienessä vesimäärässä, kunnes marjat alkoivat pehmetä. Soseutin sauvasekoittajalla. Lisäsin sokeria ja keittelin sen kanssa vielä 15 min. Maistelin aina välillä seosta ja lisäsin sokeria tarvittaessa. Miehen ja lasten mielestä lopulta tuo sokerimäärä oli riittävä.

Annoin soseen vähän jäähtyä, ennen kuin laitoin sen pieniin pakastepurkkeihin. Erääseen pihlajanmarjakakkureseptiin tarvitaan myös pihlajanmarjamehua, joten päätin siivilöidä soseen niin, että siitä erottui mehuisampi ja kiinteämpi osa erilleen. Kiinteämpää sosetta tuli lopulta 500 g eli kaksi 150 g pikkupurkkia ja yksi 200 g purkki. Mehua tuli puoli litraa, ja sitä voi kyllä hyvin vielä laimentaa vedellä, kun se on nyt aika jämäkkää tavaraa. Pakastin soseet ja mehun, koska kuulemma pihlajanmarjojen kirpeys laimenee pakastettaessa. Tosin olisin voinut hyvin odottaa myös pakkassäitä ja kerätä marjat vasta sen jälkeen, jolloin ne olisivat olleet valmiiksi pakkasenpuremia, mutta en malttanut odottaa, kun into oli päällä. ;) Ei sen niin väliä, tekeekö asiat juuri oikeaoppisesti tai onko lopputulos ihan täydellinen. Kunhan on hauskaa. :) Ja jos nämä jää syömättä, niin eipä maailma siihenkään kaadu.

Nämä marjat menivät nyt säilöntään, vaikka yleensä en marjoja säilö. Vaikka tuli meillä iltapalalla syötyäkin ne soseet, mitkä jäivät vielä kattilanpohjalle. Eikä tämä tarkoita sitä, että kiipeilisin jatkossa kaikki syysillat ja viikonloput pihlajanoksilla riipimässä puita paljaiksi. Tämä oli kokeilu siitä, mitä voin tehdä luonnon tarjoamista pienistä punaisista palleroista. Lempipuuni hedelmistä, jotka ovat niin kauniita katsella. Ei niitä tee edes mieli kerätä kaikkea pois, ihan vähän vaan, sen verran että ohikulkijoilla riittää töllisteltävää, että mitä tuo nainen tekee noiden puiden seassa. ;)

Luulen, että värjäilytkin tulevat olemaan jatkossa samalla linjalla sadonkorjuun kanssa: sitä otetaan mitä sattuu tielle osumaan, mutta ei lähdetä varta vasten etsimään värikasveja tai -sieniä. Toki toivon löytäväni hyvän veriseitikkipaikan jostain läheltä. Jos ei tänä syksynä niin ehkä ensi syksynä tai seuraavana, jos luonto ja luonnon Luoja suo.

Näiden pohdintojen jälkeen on aika luvata, että käsitöitäkin tänne tulee taas jossain vaiheessa. Kun on iso käsityö tekeillä, niin valmiin työn esittelemiseen menee vielä jonkin aikaa. Kyllä tämä käsityöblogi silti edelleen on. :) Ja ihan vähän syksyblogi. ;)

Ihanaa syksyistä uutta viikkoa! :)