10 vuotta sitten... osa 3

Tarinasarjamme "10 vuotta sitten" saa nyt jatkoa. :) Elokuussahan minä ja mieheni vietimme ensitapaamisemme 10-vuotispäivää, syyskuussa kihlauksemme 10-vuotispäivää. Tänään on sitten 10-vuotishääpäivän vuoro. :)

Nopeastihan kaikki tapahtui, kun alkuun päästiin. :) Harvat kuitenkaan menevät naimisiin vain 3,5 kuukauden tuntemisen jälkeen. Appiukkoni kun kuuli suunnitelmistamme, hän tokaisi: "Pikainen avioliitto, pikainen ero." ;) Harmi, ettei hän ole enää näkemässä, että ei tästä nyt ihan niin pikainen ero kuitenkaan tullut... ;) Kyllä me naimisiinmenosta aloimme puhua melko pian ensitapaamisemme jälkeen, ja kuulutukset kävimme noutamassa ja vihkipaikan varaamassa tasan kuukauden tuntemisen jälkeen. Sitten oli 2,5 kuukautta aikaa järjestää häät, joiden järjestämisessä nyt ei ollut kovinkaan suurta vaivaa, taisi suurin homma olla saada neulottua ja virkattua hääpuku minulle valmiiksi tuossa ajassa. :) Olisihan sitä tietysti voinut pidemmänkin seurusteluajan pitää, mutta meistä tuntui hölmöltä asua kahdessa eri osoitteessa vain muutaman kilometrin päässä toisistamme, ja kun toinen oli vuorotöissä ja toisella ns. työajaton työ, niin yhteisiä hetkiä oli vähän vaikea löytää. Siksi ajattelimme, että saman katon alla asuessamme tulisi ainakin joskus treffattua. ;) Avoliitto ei meidän kohdalla tullut kysymykseen minun silloisen asemani vuoksi, ja muutenkin meistä tuntui sopivalta, että jos on osoite yhteinen, että myös sukunimi on yhteinen. :) Mieheni sitten muutti joulukuun alussa muutamaa päivää ennen vihkimistä minun asuntooni, koska se oli suurempi.

Kuulutukset luettiin 1. adventtisunnuntaina, mikä oli tarkoin valittu ajankohta siksi, että noh, edeltävän pyhän aihe tuomiosunnuntai ei tuntunut sopivalta avioliittoon kuuluttamiselle, ja kun tuo 1. adventti sattuu olemaan minun suosikkini kirkkovuoden pyhistä, niin siihenhän se sopi oikein hyvin heti Hoosiannan laulamisen jälkeen. :) Itse istuin tuona hetkenä urkuparvella pitäen sulhastani kädestä kiinni, ja oli hauska seurata, miten kuulutusten lukemisen aikana kirkkokuorossa alkoi käydä kova supina ja kihinä ja päät kääntyilivät meihin päin. :) Tuona päivänä alkoi kirkossa myös vuosituhannen vaihtumiseen liittyvä Riemuvuosi, ja itselläni oli erityisen riemulliset tunteet silloin myös. :)

Hääpäiväksi päätimme sitten ottaa itsenäisyyspäivän. Ihan vain siitä käytännön syystä, että se sattui olemaan yhdessäolomme aikana ensimmäinen yhteinen vapaapäivämme, jolloin kummallakaan ei ollut töitä missään vaiheessa päivää. ;) Seuraava yhteinen vapaapäivä olisi ollut sitten ties milloin, emmekä hoksanneet, että ehkä omia häitään varten olisi saanut ihan palkallisen vapaapäivän pyytämällä. :) No, itsenäisyyspäivä oli ihan paras mahdollinen päivä, koska olin haaveillut sinivalkoisista talvihäistä kynttilänvalossa - ja sellaiset sain. :)

Meillä ei ollut mitenkään erityisen suuret häät, tai oikeastaan en edes käyttäisi sanaa "häät" vaan pikemminkin "vihkitoimitus". :) Minä olisin voinut käväistä papin juttusilla ihan vain kahden todistajan läsnäollessakin, mutta mieheni halusi paikalle perheensä, joten meidän vihkimistämme oli sitten todistamassa molempien vanhemmat, sisarukset, mieheni isovanhemmat ja minun paras ystäväni sekä hänen siskonsa toimi kanttorina ja minun silloinen esimieheni vihki meidät. :) Siskoni ei valitettavasti tullut paikalle, joten läsnä oli vajaat 30 henkilöä. Hurjan paljonhan tuossakin on väkeä, mutta kun on suuret perheet, niin siitähän sitä väkeä äkkiä kertyy, vaikka oli vain ihan noin suppeasti rajattu lähipiiriin.

Juhlissamme oli aika lailla tee-se-itse -meininki. :) Hääpuvukseni virkkasin pitkähihaisen boleron ja neuloin täyspitkän kotelomekon. Lankana oli luonnonvalkoinen Novita Brilla, ja sitähän sitten metsästettiin langan loputtua vähän sieltä jos täältäkin. Se taisi olla jo silloin poistunut Novitan valikoimista, ja kun olin tyhjentänyt Raahen ainoan käsityöliikkeen tuosta langasta, piti loppuja lankoja haeskella Oulusta työmatkalla ollessani, ja sieltä sitten löytyikin Villiinasta pari kerää ja loput jostain toisesta liikkeestä, jota Oulussa ei enää ole. Langanmenekkiä oli vaikea arvioida siksi, että alkuperäinen Novitan lehdessä ollut ohje oli lyhythihainen bolero ja minimittainen kotelomekko, mutta halusin tehdä niistä talvimorsiamelle sopivat, niin sitä lankaahan sitten meni reippaanlaisesti. Mutta valmiiksi tuli! :)

Kampaajalla ja meikkaajalla en käynyt, vaan laitoin itseni kuntoon omin pikkukätösin. Sopivaa hiuskoristettakin tuli metsästettyä morsiuspukuliikkeitä myöten, ja yhden morsiuskruununkin virkkasin ja tärkkäsin, mutten ollut tyytyväinen, joten nakkasin sen roskiin. Loppujen lopuksi Se Täydellinen hiuskoriste löytyikin paikallisesta K-lähikaupasta! :D Kukkakimpun solmin myös itse: hankin valkoisia kanervia, joista värjäsin osan sinisellä spray-maalilla, ja solmin kimpuksi hääpäivän aamuna. Äitini keitti tarjolle hirvisopan ja mansikkakiisseliä, itse leivoin hääkakun, ja isäni puoliso leipoi kuivakakun ja paria sorttia pikkuleipiä. Tarjoilut olivat siis varsin yksinkertaiset ja kotitekoiset, mutta noissakin vähäisissä oli jo huomioitu gluteenittomat, maidottomat, munattomat ja sokerittomat ruokavaliot. :) Kun käytännössä teimme kaiken itse, eivät häät tulleet maksamaan paljonkaan, ja puolet budjetista taisikin mennä sulhasen pukuun, kun hänellä ei ollut entuudestaan minkäänlaista juhla-asua olemassa. :)

Itse vihkiminen tapahtui keskellä pilkkopimeää metsää. :) Oli oikea haaveitteni täyttymys, kun silloisella asuinpaikkakunnallani oli Metsäkirkko, jonka partiolaiset olivat rakentaneet vanhasta riihestä tosiaan keskelle metsää. Eihän siellä korvessa mitään sähköjä ollut, ainoastaan kirkon sisällä paloi kaminassa tuli lämmikkeenä ja valaistuksena oli kirkko täynnä kynttilöitä. :) Vihkiminen tapahtui klo 16 siksi, että ehti varmasti tulla pilkkopimeää - oli hauska tunnustella askeleitaan tuoreeseen lumeen keskellä metsää, jossa kuitenkin pieni valonkajo kirkon ikkunoista näytti, minne suuntaan on syytä suunnistaa. Pieneen kirkkoon mahtui sisälle juuri ja juuri tuo vähäinen vierasmäärämme, ja kirkon käytävä oli niin lyhyt, että kun musiikki alkoi soida ja me astuimme kirkkoon sisään, ehdimme päästä jo alttarille ennen kuin väki hoksasi nousta edes seisomaan. :D Ei puhettakaan, että siinä olisi isä ehtinyt minua saatella, eikä kapealla ja lyhyellä käytävällä olisi mitään luovutusseremoniaa mahtunut tekemäänkään, joten annoin isän olla rauhassa kirkonpenkissä, ja tulimme sulhaseni kanssa kirkkoon ihan kaksistaan. :)

Meillä ei ollut vihkitoimituksen alussa ollenkaan häämarssia, vaan aloitimme virrellä, jonka alkusoiton aikana me ihan hyvin ehdimme ne kolme metriä sinne alttarille kävellä. ;) Toinenkin virsi laulettiin vihkitoimituksen loppupuolella, ja välissä ystäväni lauloi kanttori-siskonsa kanssa Pekka Simojoen Rakkaus on lahja Jumalan. Päätössoittona oli Gammal bröllopsmarsch från Delsbo. Kun kirkossa ei ollut sähköjä, niin ei ollut myöskään urkuja, vaan soittimena oli vanha harmooni, jossa yksi kosketin ei toiminut eli siitä koskettimesta ei lähtenyt lainkaan ääntä. Mutta koska harmooni oli minun vanha tuttuni töitten puolesta, niin sovitin tuon häämarssin ja valitsin vihkivirret niin, ettei sitä yhtä mykkää ääntä tarvinnut soittaa lainkaan. :D Sitä en enää muista, mitkä virret häissä laulettiin... toinen taisi olla 241 b-sävelmällä, eli sillä oudommalla sävelellä, minkä vuoksi sitä ei varmaan osannut laulaa kukaan muu kuin minä ja kanttori. :) Ja nyt yhtäkkiä tätä kirjoittaessani muistin sen toisenkin virren, joka ei ollutkaan vihkivirsi, vaan virsikirjan osastosta "Matkalla ja siirtolaisena" nro 597, joka sekin taisi olla ihan outo virsi muille paitsi minulle. :) Olipas hyvä, kun muistui nuo vihkivirret mieleeni, ei ole niitäkään tullut ajateltua kymmeneen vuoteen...

Joka tapauksessa me saimme toinen toisemme, ja kirkosta ulos astuessamme meitä ei kohdannut riisisade vaan sen korvasi taivaalta hiljakseen satelevat lumihiutaleet. :) Sadehan tuo onnea, ja sitä tuo lumisade toi meillekin. :)

Metsän pimeydestä ajelimme minun ja mieheni asunnolle, jossa söimme äidin keittämää hirvisoppaa ja mansikkakiisseliä ja joimme kakkukahvit. Ruuan ja kahvin välissä ei ollut kummempaa ohjelmaa paitsi että minä lauloin pari laulua miehelleni. :) Muuten sai väki seurustella ja tutustella, kun minun ja mieheni perheet eivät olleet aiemmin toisiaan tavanneet. En tiedä, tuliko heidän tuolla häissäkään tutustuttua, kun eivät ole olleet niiden jälkeenkään keskenään tekemisissä muuta kuin joskus vahingossa meidän kauttamme. Mutta ihana ja niin meidän näköinen hetki tuo vihkiminen ja ruokailuhetki oli. :) Loppujen lopuksi koko juhla ei kestänyt kauaa, sillä kun vihkiminen alkoi klo 16, niin vieraat alkoivat tehdä lähtöä jo joskus klo 18-18.30, mikä olikin ihan paikallaan, koska minun perheeni olivat pitkämatkalaisia ja seuraavana päivänä oli työpäivä kaikilla. Mekin siitä sitten samoihin aikoihin hipsimme pois tuoreena avioparina. :)

Minä olisin mieluusti nukkunut seuraavan yön omassa sängyssä, mutta mieheni vaati, että kun hän viettää elämässään yhden ainoan hääyön, niin hän haluaa tehdä sen hotellin morsiussviitissä! :) Joten niin me ajelimme parin kilometrin päähän kotoamme hotelliin ja saimme sen sviitin. ;) Itsenäisyyspäivän ilta kun oli, niin minä koitin kuikuilla sivusilmällä telkkarista Linnan juhlia, johon mieheni tuumasi, että ei tänne mitään telkkaria katsomaan olla tultu.... ;) Mistä tulikin mieleeni, että ollakseen morsiussviitti oli aika hassua, ettei sviitissä ollut parisänkyä vaan kaksi erillistä vuodetta, joiden välissä oli yöpöytä. ;) No joo, siinähän sitten kun oltiin ne hirvisopat syöty joskus viiden aikoihin iltapäivällä, niin alkoi illan päälle tulla tuoreelle avioparille nälkäkin, ja minä soittelin huonepalveluun, että oisko niinku mitään ruokaa ja silleen. No sieltä sanottiin, että ei kuule nyt on itsenäisyyspäivä ja meillä on keittiö suljettu. Ei auttanut muu kuin lähteä kävelemään paikalliselle grillille (missä olimme käyneet jo ensitapaamisellammekin), josta haimme kebabranskalaiset, ja kylläpä sitten jaksoikin täydellä massulla nukkua koko hääyön! :)

Itsenäisyyspäivä oli vuonna 1999 maanantai, joten seuraavana aamuna koitti tiistai ja ihan tavallinen arkipäivä. Me heräsimme klo 10, kun huonepalvelu toi meille huoneeseen aamiaisen. Sitten lähdimme kaupungille kodinkoneliikkeeseen, sillä olimme saaneet minun perheeltäni lahjaksi astioita, joten tuntui loogiselta hankkia miehen perheeltä saaduilla lahjarahoilla astianpesukone. :) Sitä kävimme heti sitten valitsemassa, ja siellä kodinkoneliikkeessä törmäsimme yhteen miehen työkaveriin, ja arvatkaa vain, miten hyvältä tuntui, kun mieheni esitteli minut hänelle: "Tässä on mun vaimoni." :) Se oli ensimmäinen kerta, kun mieheni nimitti minua vaimokseen, ja kyllä olin onnellinen! :) No, pian pitikin tuoreen aviomiehen ehtiä puoli kahdeksi töihin iltavuoroon, eli ei kuherruskuukautemme jatkunut sitten tuon pidempään. Häämatkalla kävimme vasta seuraavana kesänä Helsingissä, koska mieheni ei ollut siellä ennen käynyt. :) Minulla oli vielä tuo tiistaipäiväkin vapaa, joten kävin poliisiasemalla hoitamassa itselleni uudella nimellä varustetun passin ja ajokortin, kun olin näppärästi hoksannut edellisenä päivänä otattaa passikuvankin samalla kun kävimme hääkuvassa - minä hymyilen siis ajokorttikuvassani hääpuku ylläni. :) Poliisilaitokselta ajelin kotiimme siivoamaan juhlien jälkeä, ja siitä se meidän avioliittomme arki sitten alkoi. :)

Tätä arkea on nyt jatkunut 10 vuotta, ja jokainen päivä mieheni kanssa on ollut yhtä suurta juhlaa! :) Meillä on ollut alusta alkaen periaate, että panostamme ennen kaikkea tavallisiin arkipäiviin, emmekä tee juhlista niin suurta numeroa, sillä jokainen päivä on yhtä tärkeä, eikä toista päivää voi korottaa toista paremmaksi. Sama periaate meillä oli jo ennen naimisiinmenoamme, kun ajattelimme järjestää vähän vaatimattomammat häät ja säästää voimavaramme mieluummin itse avioliittoon. Se päätös on osoittautunut kannattavaksi! :) Tänäänkään emme suuremmin hääpäiväämme juhlista, kuten emme ole juhlistaneet tähänkään saakka. Meille on tosin tänään tulossa vieraita, joten ehkä jo sen puolesta pöydässä voi olla tänään jotain tavallisuudesta poikkeavaa tarjottavaa. Jokaisesta päivästä löytyy kuitenkin sekä juhlavia että arkisia hetkiä, niin myös tänään tästä hääpäivästämme. :)

Sellainen oli meidän avioliittomme ensimmäinen päivä. :) Pieni juhlamme oli kaunis ja niin meidän näköisemme - siitä on jäänyt monia rakkaita muistoja, jotka nostattavat vielä tänäänkin hymyn huulilleni. :) Aika pitkälti olen kertonut päivän ulkoisista puitteista, mutta tärkeintähän oli se, että me lupasimme rakastaa toinen toistamme niin myötä- kuin vastoinkäymisissä aina kuolemaan asti. Sitä odotellessa on vierähtänyt nyt vuosikymmen, ja toivon sydämestäni, että saisimme vielä monen vuosikymmenen ajan tukea toisiamme elämän myötä- ja vastamäissä ennen kuin nuo avioliittolupauksemme viimeiset sanat ovat meitä vastassa. Kiitos, rakas mieheni jokaisesta näistä 3653:sta päivästä avioliiton arjessa! :)

Hyvää itsenäisyyspäivää! :)