Heipä vaan!

Mukavaa, kun olet tullut pistäytymään blogissani. Vielä mukavampaa on, jos jätät käydessäsi itsestäsi puumerkin. Toivottavasti viihdyt - tervetuloa myös uudestaan! :)

keskiviikkona, tammikuuta 08, 2014

90 ja 70

Viikonloppuna saimme juhlistaa kaksia pyöreitä synttäreitä.


90-vuotiaalla on takana todella monia syntymäpäiviä, mutta edessä enää vain muutama. Aika monelle 90-vuotispäivä jää viimeiseksi pyöreäksi lukemaksi, jos on sinne saakka ehtinyt. Iloitsimme siitä, että päivänsankari vielä jaksoi ottaa vieraita vastaan. Mutta tippa tuli myös silmään, kun päivänsankarin puoliso oli viimekesäisen tapaamisemme jälkeen mennyt todella paljon huonompaan kuntoon. Mahdammekohan hänen 90-vuotispäiviään ehtiä viettää? Saanko vielä tilaisuuden puristaa hänen kättään?


Minulla ei ole ollut omia isovanhempia elämässäni läsnä. Äidin isä kuoli äidin ollessa vielä lapsi, isäni vanhemmat kuolivat minun ollessani niin pieni, etten heitä muista lainkaan. Äidin äiti makasi viimeiset vuotensa dementoituneena sairaalassa, hänestä muistan vain pitkät sairaalan käytävät ja huoneen numero 3, jonka keskimmäisen vuoteen asukasta kävimme tervehtimässä äitienpäivinä ja muina juhlapyhinä, vaikkei hän meitä enää tuntenutkaan. Olin 9-vuotias, kun nekin käynnit sitten loppuivat, viimeisen tervehdyksen jätimme kirkkomaalla. Olenkin lainannut koko elämäni ajan toisten mummoja - mummopuoleni oli koko lapsuuteni ajan minulle kuin ihan oma mummo, eikä hän tehnyt koskaan eroa biologisten lastenlastensa ja minun välillä. Hänet hyvästelimme 15 vuotta sitten, mutta vain muutamaa kuukautta myöhemmin sain elämääni kaksi uutta lainamummoa ja yhden lainapapan, kun tapasin mieheni. Toivottavasti heillä on vielä monta elinvuotta edessä, vaikka 90 lähestyy pian kahdella muullakin.


Viikonloppuun mahtui myös 70-vuotispäivät, joista nämä kaikki postauksen kuvatkin on otettu. Tapasin enoni, jota en ole nähnyt pariinkymmeneen vuoteen, sekä tädin, jonka luona piipahdimme kyllä viime kesänä, mutta sitä edellisestä tapaamisesta on varmasti enemmänkin kuin 20 vuotta. Tapasin kaksi isoa serkkuani, joista toisen muistan nähneeni mummun hautajaisissa 27 vuotta sitten, toista en muista nähneeni koskaan. He ovat melkein tätinsä ikäisiä, seitsemännellä kymmenennellä hekin. Äidistänihän tuli täti jo ihan muutaman kuukauden ikäisenä! Täti- ja serkkupuoliakin tuli vähintään tervehdittyä, osan kanssa vähän juteltuakin.


Tehtiin myös historiaa. Me kaikki viisi sisarusta olemme viimeksi olleet saman katon alla 18 vuotta sitten minun ylioppilasjuhlissani! Äidin 12 lastenlasta olivat ensimmäistä kertaa kaikki yhtä aikaa koolla. Toki olemme toisiamme tavanneet puolin ja toisin, mutta kaikkien saaminen yhtä aikaa koolle onkin jo vähän haastavampaa, kun asumme hajallamme ympäri Suomea.

Oli ilo huomata, että niistä pikku taaperoista, joita Mari-täti oli innokas hoitamaan teini-ikäisenä, on kasvanut ihan mahdottoman fiksuja ja mukavia aikuisia. Vanhin veljentyttö kylläkin väitti, että minä olen edelleen ihan samanlainen kuin he muistavat minut lapsuudestaan. :)


Kaikista tapaamisista odotetuin oli kuitenkin eräs ensikohtaaminen. Vaikkei se tuntunut ensimmäiseltä kerralta, pidinhän 24 vuotta sitten sylissäni vauvaa, jolla oli ihan samanlaiset silmät... :) Ehkä seuraavilla synttärijuhlilla voidaan ottaa jo ryhmäkuvaa sankarin lastenlastenlapsista, yhdestä ei vielä ihan ryhmää saanut. :)

Ja sitten oli vielä yksi hassu tapaaminen, ei sentään ensitapaaminen, kun jo viime kesänä kerran varovasti toisiimme tutustuimme:


Yksi synttärivieras päätti etsiä joukosta sen, joka on isoon ääneen ilmoittanut pelkäävänsä hänen lajitovereitaan. ;) (huomatkaa kauhistunut ilme kuvassa...) No, nyt on pakko myöntää, että maailmassa saattaa olla yksi hännänheiluttaja, jota minun ei kannata enää ihan hirveästi pelätä... :)

(kaksi edellistä kuvaa siskontytön ottamia, koirakuva myös hänen kamerallaan, vauvakuvan sensuroinnit tein kyllä sitten ihan itse)


Lahjatkin pääsivät perille, yksi lahja oli hetken aikaa päivänsankarin päälläkin. Toinen päivänsankari sai myös huivin, mutta sitä hän varmaankin sovittaa myöhemmin, joten siitä ei ole kuvaa käyttäjänsä päällä.


Minä en valitettavasti voinut auttaa juhlien laittamisessa vointini vuoksi, paitsi cocktailtikkujen tekemisessä, kunhan siskontyttö hoiti pilkkomisen. Juhla-aamuna ajattelin voivani edes sytyttää kynttilät. Hetken päästä äiti ilmoitti, että olin tullut polttaneeksi hänen joskus tädiltään lahjaksi saaman vanhan liinan... huomaamattani oli jokin kytevä kappale päässyt tipahtamaan tarjoilupöydän liinan päälle. Saan kuulemma virkata syntyneen reiän päälle jonkun ruusukkeen. ;) Pyromaanius taitaa olla veressä, sillä äiti itse oli juhlien aatonaattona savustanut talon, kun unohti kaikessa tohinassa avata pellin ennen hellan sytyttämistä. ;) No, kaikkea sitä sattuu, onneksi ei vakavampaa! :)


Omituinen sattumus on sekin, että ensimmäistä kertaa kävin äidin luona ilman, että palasin kotiin viisi kiloa painavampana! :D Ruokahaluni on todella olematon, toisilla synttäreillä jaksoin juuri ja juuri juoda kupin teetä, toisilla synttäreillä napsin muutaman cocktailtikun ja pari palaa leipäjuustoa. Enkä oikein muutenkaan jaksanut ajatella syömistä, vaikka sitä oli kyllä äidin luona kaapit, kuistit ja parvekkeetkin täynnä... Mutta varmaan kummallakin synttäreillä oli ihan hyvät tarjoilut, vaikka puntari näyttikin tiistaiaamuna minulle pienempää lukemaa kuin perjantaiaamuna ennen lähtöä. ;) Ihan hyvä näin, minulla on sairauteni puolesta kipuja jo riittämiin ilman, että tarvitsee varta vasten hankkia lisäksi vatsakipuja, kun nuo leivonnaiset eivät vaan minulle sovi, ei edes gluteenittomat.


Pyöreiden juhlien keskellä olen onnistunut olemaan ajattelematta sitä, että tänään meidänkin perheessämme on syntymäpäivä. Pienen aikalisän olen kuitenkin tähän ottanut, ja juhlimme vasta ensi viikonloppuna. Ja sitten ajattelin levätä koko loppuvuoden! Tai no, ainakin touko-kesäkuun vaihteeseen saakka. ;) Teinkin viikonlopun aikana vähän salapoliisin työtä, jotta pääsen aloittamaan lahjaa alkukesää silmällä pitäen... :) Langat on jo valittu ja aseteltu käsityökoriin lähtökuoppiin.


Lasten lomien ja näiden juhlien jälkeen oli mahtavaa palata taas tavalliseen arkirytmiin! Rakastan tätä arkielämääni kaikkine rutiineineen. Vaikkakin aloitimme arjen pienellä shokkiherätyksellä - neuvola-aika oli heti tiistaina kello 8.00. ;) Se olikin meidän perheen vihoviimeinen käynti neuvolassa, erään aikakauden loppu sekin.

Kultaisia muistoja on siis tulvinut mieleeni viime päivinä - ja uusia muistoja luotu tulevaa varten. :) Vaikka noista juhlistakin jää mieleen ne ihmiset, keitä siellä pitkästä aikaa näki, niin samalla huomasin, että ne parhaimmat yhteiset muistot ovat olleet niitä kaikkein arkisimpia juttuja, hassuja sattumuksia tavallisen päivän keskellä.

Mukavaa arkea teille kaikille! :)

8 kommenttia:

  1. Perhejuhlat ovat hienoja, ja on hauska joskus tauon jälkeen tavata niitä, jotka elämä on kuljettanut kauas. Minä myös tapaan viikonloppuna siskoni 60-vuotisjuhlissa hänen lapsiaan, jotka tapasin viimeksi kaksi vuotta sitten. kivaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, onhan se ihan kiva nähdä joskus vaikkapa noita serkkuja ja tätejä, ja usein ne on noita juhlia, joissa heihin törmää. Niitä vaan on sen verran harvoin, ja itse olen aika huono kaikenlaisiin perhejuhliin osallistumaan (varsinkin, jos ovat pitkän matkan takana), että helposti vierähtää sitten 10-20 vuotta sukulaisten tapaamisten välillä. Lapsetkin kun muuttavat pois kotoa, niin eivät enää kulje vanhempiensa mukana lomilla ja kyläilemässä.

      Poista
  2. Onnea sinne teidänkin pienelle päivänsankarille,vaikka pidättekin juhlat viikon kuluttua. Juhlissa kun tapaa sukua,niin se on ihan kiva ja varsinkin sellaisia sukulaisia,joita ei tule muuten nähtyä. Kyllä mari sinulla on kauniit itsetehdyt juhlavaatteet! Mutta totta on,arki on vaan sitä parasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Tosin ei niihin päivänsankarin juhliin ole kuin kolme yötä, ensi viikonloppu on niin lähellä. ;) Kiitos myös juhlavaatteiden kehuista, oli tarkoitus laittaa alunperin toinen huivi, mutta laitoinkin sen 90-juhliin ja päädyin 70-juhlissa pinkkiin. :) Ja tosiaan, mukava nähdä sukua tällaisten iloistenkin juhlien merkeissä, yleensähän ne on vaan hautajaisia, joissa suvut tapaavat kokoontua.

      Poista
  3. Perhejuhlat ovat kyllä hauskoja, koska edes joskus näkee sukulaisia. Ihailin koirakuvassa juhla-asuasi ja tiedän kyllä toisenkin koiran, jota ei todellakaan tarvitse pelätä, vaikka vähän isompi kuvan kaveria onkin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos asun kehuista! :) Koiranomistajat yleensä väittävät, ettei heidän omaa sessukkaansa tarvitse pelätä, mutta kyllä minä ainakin pelkään lähestyä koiria, vaikka olisivat kuinka "kilttejä". Vaikka koira lähestyisi kuinka ystävällismielisessä tarkoituksessa, niin se ei välttämättä kaikista tunnu mukavalta. Enhän päästä vieraita ihmisiäkään itseäni "haistelemaan". ;)

      Poista
  4. Sinulla on todella kaunis juhla-asu ja upeat korut! :) Hieno kokonaisuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! :) Tuon villamekon kaula-aukosta tuli aikanaan tehtyä turhan suuri (tein mekon "omasta päästäni" eli ilman mallia), mutta onneksi löytyi tuollainen pitsitoppi alle, se tekee asusta vähän juhlavammankin, eikä tarvitse pelätä, että tissit näkyy. :D

      Poista

Haluatko piristää päivääni? :) Sen voit tehdä helposti jättämällä itsestäsi puumerkin kommentteihin! Kiva kun löysit blogiini - tervetuloa toistekin! :)

Jos kommentointi ei onnistu (vaatii rekisteröitymisen), voit laittaa viestisi sähköpostitse:
marska_77@yahoo.com

Kiitos! :)

Hei hei!

Kiva kun kävit, tulehan toistekin! :)