Maista, maista mansikkaa...

Teki kyllä mieleni laittaa otsikoksi "Terveisiä Mansikkahelvetistä!", mutta pistin tuollaisen vähän korrektimman otsikon. ;) Vaikka melkein sama sille otsikolle, koska minun kielessäni "maista mansikkaa" tarkoittaa samaa, mitä normaalikielessä vaikkapa "haista p....". ;) Tosin kesällä kyllä se p....kin haisee ihan mansikalle. :D Ainakin silloin, jos ei ole syönyt mitään muuta. ;)

Ne, jotka ovat seuranneet bloggaamistani jo useamman vuoden, saattavat muistaakin nämä minun juureni. Nehän ovat mansikkapellossa, mansikalla minut on kasvatettu. Ja kun on elämänsä ensimmäiset 30 vuotta syönyt pelkkää mansikkaa, tai no ainakin mansikkaa joka ainoa päivä, niin jossain vaiheessa se alkaa tökkimään... aika pahastikin. ;)


Tässä on äidin mansikkapeltoa. Etualalla on aiemmin istutettua, tuolla takana taas vilkkuu "peräpellolla" tai kuten esikoinen sanoo "takapihan mansikkamaalla" tänä keväänä istutettua uutta maata. Äidillä on tätä nykyä kuulemma 2650 mansikantainta, joista 1150 on istutettu tänä keväänä, eli sieltä uudesta maasta ei nyt ole tälle kesälle juurikaan satoa odotettavissa. Noista vanhemmista 1500 taimesta kuitenkin tulee "oman perheen tarpeisiin", ja aina niitä on kyläläisille ja muille tutuillekin riittänyt. Vähäistähän tämä nykyisellään on, kun äiti tätä nyt eläkeläisenä ihan vain harrastuksenaan hoitelee. Toista se oli silloin, kun minäkin asuin vielä kotona, silloin se myyntiin viljely oli ihan totista touhua, ja paljon enemmän peltoalaa oli mansikan peitossa. Tiheämmässäkin niitä silloin kasvatettiin, mutta minä tykkään tästä nykyisestä systeemistä, jossa rivejä on harvemmin, niiden väleissä mahtuu mukavammin kulkemaan, ja varmasti maan perkaaminenkin onnistuu helpommin.

Mutta kyllä näillä pelloilla on tullut aikanaan kykittyä. Ja mansikanviljely kun ei rajoitu vain siihen heinäkuun pariin sadonkorjuuviikkoon, vaan se alkaa silloin, kun ensimmäiset lumet sulavat keväällä, ja loppuu siinä vaiheessa, kun ensilumi sataa syksyllä. No, kyllä ne mansikkapellon työt vähän toki vähenevät sitten, kun satokausi on päättynyt, mutta koko kevät ja alkukesä on yhtä rääkkiä. Minä pelastuin nuorena siltä kevään rääkiltä aina niin kauan, kun koulussa oli toukokuussa koeruuhka, mutta heti kun koulussa hellitti ja Suvivirsi oli laulettu, niin siitä se mansikkahelvetti sitten aina alkoi. Äiti ei ole koskaan käyttänyt pellolla mitään kummoisia torjunta-aineita, joita isompien mansikkatilojen viljelijät käyttävät (ja se kyllä maistuukin kaupan ja torin mansikoissa), tai ne torjunta-aineet on meillä pidetty ainakin minimissä, joten tuholaisia ja rikkakasveja vastaan on pitänyt taistella ihan naisvoimin. Voin kyllä vakuuttaa, että mansikanpoimiminen on ihan mukavaa ja kevyttä puuhaa verrattuna siihen kaikkeen muuhun, mitä on tehtävä, ennen kuin sitä satoa voi edes odottaa! Eipä siinä mitään, jos olisin silloin nuorena tyttönä ollut vieraalla mansikkatilalla ihan oikeissa kesätöissä, silloin olisi varmasti saanut palkkaa ja olisi ollut joku työaikalakikin suojana, mutta kun sitä piti tehdä kotona palkatta ja ympäri vuorokauden säällä kuin säällä, niin ei ihme, että vielä aikuisena ajatuskin mansikkapelloista ja mansikoista puistattaa. Äiti ja minä olimme lähinnä meillä silloin työvoimana, ei meillä vierasta apua palkattu koskaan. Miesväki autteli silloin, kun tarvittiin traktoria tai muita koneita, eli käytännössä uuden mansikkamaan istutuspuuhissa, ja taisivat he joskus kiireimpinä aikoina olla poimimisessakin apuna. Mutta kyllä sen poimimisen hoidin silloin suurimmalta osalta minä, kun äidillä meni aika tilausten vastaanottamisessa, mansikoiden punnitsemisessa ja rahastamisessa. Ja aina, kun kuvittelin, että seuraavan ämpärillisen jälkeen pääsisin käymään vähän syömässä tai vessassa, niin juuri ennen ämpärin täyttymistä äiti tuli tyhjän ämpärin kanssa pellolle, vei täyden pois ja antoi vielä palautetta, että saisi vähän nopeammin ne ämpärit täyttyä. Enhän minä toki nälkään siellä pellolla kuollut, kun sain syödä niitä niin sanottuja II-luokan mansikoita, jotka eivät kelvanneet myyntiin. Eli niitä, joista oli lintu vähän nokaissut tai joissa oli pikkuisen hometta, tai jos satuin vahingossa raa'an mansikan poimimaan. ;) Tulihan niistä vähän sitten nestettäkin, sillä ei puhettakaan, että minulla olisi silloin vesipulloa ollut mukana, vaikka lämmintä saattoi olla +35 astetta.

No, näistä mansikkahelvetin ajoista on jo aika monta vuotta. 16-vuotiaana taisin vielä kestää sitä rääkkiä, kun piti saada viulu maksettua. Heh, meillä siis sanonnoilla "maksaa mansikoita" tai "maksaa viulut" on ihan oma merkityksensä: minun musiikkiharrastuksen kanssa vanhemmat maksoivat viulut, ja ne maksoivatkin sitten mansikoita. ;) Kun minulle oli ostettu keväällä uusi viulu, niin jotta sitä varten otettu pankkilaina saatiin maksettua, niin minun selkälihaksissani se maksaminen kipeimmin tuntui seuraavana kesänä mansikkapellolla... ;) Sillä niillä mansikoilla se viulu maksettiin. :)

No joo, mutta tämä ehkä jonkin verran valotti sitä, miksi minulle "kesä" ja "mansikka" ovat lähinnä kirosanoja. Ja myös sitä, miksi en itse haikaile yhtään maalla asumista enkä varsinkaan omaa pihaa ja puutarhaa. Nytkin on jo kova ikävä kaupunkiin ja kerrostaloon... Siis kyllähän täällä maalla on kiva käydä - tai jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei minusta täällä ole oikeasti edes kiva käydäkään, eli aivan hyvin voisin pysyä täältä poiskin, mutta kotiseudulla päin vain asuu kivoja ihmisiä, joita on kiva nähdä, lähinnä ystäviäni, mutta on toki mukava nähdä veljiänikin perheineen. Mutta siis paikkana tämä kotiseutu ei hirveästi houkuttele, eikä varsinkaan ne mansikat. ;) Ja hetihän minä täältä muutinkin pois, kun se vain oli mahdollista, eli jo lukioon toiselle paikkakunnalle. Ja ainakin nyt tuntuu siltä, että kaupunki ja kerrostalo ovat ihan minua varten, voisin muuttaa vielä jonnekin Oulua isompaankin kaupunkiin ihan hyvin. :) No, ne ovat kuitenkin sellaisia asioita, joita en viitsi aivan kaikkea täällä purkaa, tuossa äskeisessä pikkupurkauksessani oli vain sellainen pintaraapaisu, ja jätän syvemmät pohdintani sitten terapiakäynneille. Mutta vaikka nämä omat tuntoni ovat mitä ovat, niin en halua jatkaa patoutumiani seuraavalle sukupolvelle, siksipä siis lapseni saavat kyllä vapaasti nauttia mansikoista, jos ne kerran heille maistuvat. :)



Onhan se niin hellyyttävää katsoa tällaista pientä, joka ihan itkua vääntää, jos pitää lähteä mansikkapellolta pois. Minä väännän itkua, jos sinne pellolle pitää mennä... ;) Eikä pieni voi ymmärtää, miksei hän saa itse poimia, eihän se nyt mitään haittaa, jos sieltä muutama kukka tai raakile irtoaa. Paitsi, että mummu saa raivarin. ;) Meidän äiti ei suutu herkästi, paitsi silloin, jos mansikkasato on vaarassa. :D Mutta kyllä pojat sentään saavat syödä kyllikseen mansikoita, ja heillähän ei ole makuaisti mansikoiden suhteen vielä turtunut niin kuin minulla. ;) Kyllä minäkin muistan lapsuudesta sen, miten hyvälle ne kesän ensimmäiset mansikat maistuivat, kun isä toi minulle aina ne ihan ensimmäiset itseoikeutetusti, koska olin perheen pienin. Nyt ei kyllä mansikka maistu minun suussani kuin pahalle. ;) Tosin se voi johtua ehkä tuosta lajikkeestakin, meillä on Jonsok-lajiketta, joka minun mielestäni on vähän väkevä tai sellainen voimakkaan makuinen. Silloin joskus muinoin meillä oli myös Senga Senganaa, joka on paljon makeampi lajike, mutta äiti laittoi sen lajikkeen kokonaan pois, koska se ei ole niin satoisa kuin tuo Jonsok. Tai siis Jonsok kypsyy tosi nopeasti ja sitä saa paljon kerrallaan, eli kun tänne tulee itsepoimijoita (äiti ei enää valmiiksipoimittuna myykään), niin ämpärin saa täyteen ihan lyhyeltä matkalta. Eikä tuon lajikkeen satokausi kestäkään kuin ihan pari viikkoa, eli on sellainen nopea ja tuottoisa. Kun taas se Senga Sengana oli aivan ihanan makuinen, mutta se alkoi kypsyä vasta joskus loppukesästä, ja sitä kypsyi vähän kerrallaan, mutta se jatkoi monesti satokauttaan ihan syksyyn saakka, ja muistan joskus hakeneeni synttärikakkuuni vielä tuoreet marjat pellolta, ja minun syntymäpäivänihän on 1.10.! Äiti laittoi sen lajin tosiaan pois joskus jo kauan aikaa sitten, mutta viime talvena isäni toi meille omasta pakasteestaan mansikoita, ja ne maistuivat ihan älyttömän hyviltä, ja selvisi, että isälläni (joka siis asuu ihan toisella puolen Suomea kuin äitini) on tuota Senga Senganaa omalla pellollaan, ja se oli pakastettunakin parempaa mitä tuo äitini Jonsok. Vaikka mukamas sitä silloin minun lapsuudessani testattiin, että onko niissä pakastettuna eroa, eikä sitä eroa silloin huomattu, mutta kyllä minun mansikalle immuuni makuaistini erotti sentään jotain. ;)

Lapsille kuitenkin tuntuu tämäkin lajike maistuvan! :)

Niin kuin mainitsinkin, minä olen koko elämäni ajan syönyt, jos en nyt ihan pelkkää mansikkaa, niin ainakin mansikkaa joka ainoana päivänä. Toissakesänäkin vielä vanhasta tottumuksesta pakastin sen normaalin 100 litraa. Kunnes sitten viime kesänä tuli totaalinen töks, ja ilmoitin äidilleni, etten pakasta ainoatakaan mansikkaa. Enkä pakastanut. Tuoreena niitä on ihan kiva syödä, kohtuullisesti silloinkin, eikä ämpäritolkulla, kuten täällä niitä saisi ihan määrättömästi syödä. Mutta vuosi sitten päätimme mieheni kanssa kokeilla, pärjäämmekö talven ilman mansikoita. Ja ajatella, me selvisimme! :D Siis eikö mansikka olekaan mikään välttämättömyys, suoranainen elinehto, mitä ilman ihminen ei pysy päivääkään hengissä? ;) Kesti yli 30 vuotta, ennen kuin pääsin tuolla tavalla mansikoista eroon! :D Ja nyt, kun on koettu talvi ilman mansikoita, niin nyt meidän perheemme voi oikeasti miettiä, mikä on sellainen kohtuullinen ja sopiva määrä mansikoita talven varalle. Kun onhan maailmassa olemassa muitakin marjoja ja hedelmiäkin, joita kyllä viime talvena meillä kului ihan kiitettävästi. Mieheni antoi minulle tänne lähtiessäni ohjeeksi, että saan poimia korkeintaan sen verran, mitä meidän kaappipakastimeen mahtuu, ja että sinne pitää mahtua muutakin, jos kaupasta ostamme jotain pakasteita. Isoa pakastinta emme aio täksikään talveksi päälle laittaa. Joten niillä eväillä minut on tänne mansikkahelvettiin varustettu. ;)

Toissapäivänä äiti alkoi sitten puhua, että pitäisi tuo pelto käydä läpi, kun satokausi on alkamassa. Siihen asti siis oli mansikoita kypsynyt lähinnä muutama marja päivässä, että ovat pojat saaneet maistiaisia, ja minullekin on riittänyt aamupuuron päälle, ja vähän jäätelön päälle. Siis jos pellolta tulee päivässä pari-kolme litraa mansikkaa, niin se on vasta ihan oikeasti maistiaisia. ;) No, minä sitten lupasin, että kävisin lauantaipäivän aikana koko pellon läpi, tai siis sen osan, mikä piti käydä, sillä sama alue kannattaa käydä poimimassa joka toinen päivä. Peräpeltoa ei vielä kannata poimia, kun se on sitä uutta maata, ja äiti poimi pojille perjantaina neljä riviä tyhjäksi, joista tuli joku pikkukipollinen. Äiti meinasi, että niistä lopuista yhdeksästä rivistä saisin ehkä puoli ämpärillistä, ja itsekin ajattelin, että se riittää minulle mainiosti. Joten uskalsin luvata sen pellon läpikäymisen...

No, tässä ne äidin arvioimat "puoli ämpäriä" nyt sitten ovat:


Pikkuisen meni äidin arvio pieleen... Ja minä kun olin luvannut poimia koko pellon läpi, niin pidin lupaukseni. Ei täällä oikein tähän hätään muitakaan ollut, kun sen verran harvassa noita marjoja vielä on, ettei ketään vierasta kehtaa käskeä poimimaan, ja minun lisäkseni toinen vaihtoehto olisi naapurissa asuva veljenvaimo, joka ei taida tällä hetkellä vauvamahansa kanssa taipua pellolle. Oli hän siellä kyllä käynyt syömässä marjoja ja jokusen litran poiminut astiaankin, mutta minulle jäi silti vielä tämän verran kypsiä noukittavaksi. No, eipä siinä mitään, sainpahan yhdellä rykäyksellä meidän talven marjat. Tai siis jos meidän äidiltä kysytään, niin nämähän eivät riitä mihinkään, koska hän on tottunut siihen, että hänen lastensa poimimaa mansikkamäärää ei lasketa ämpärillisissä vaan saavillisissa... ;) Mutta jos me kerran viime talvi pärjättiin kokonaan ilman mansikoita, niin kait nyt 25 litraa riittää edes johonkin! :D

Mutta olin minä kyllä eilen illalla ihan poikki! Kyllä sitä 15 vuotta sitten täytyi olla aika rautainen kunto, jos saatoin mansikkapellolla kykkiä 16 tuntia putkeen hirmuhelteessä. Eilen ei ollut kuin +24 astetta, ja mitähän näiden poimimiseen olisi mennyt aikaa, ehkä joku 2,5 tuntia vain, ja olin jo sen poimimisen jälkeen aivan puolikuollut. Ja sitten vielä kiireesti piti lämpimät marjat saada perkattua ja pakkaseen. Joskus puolikymmeneltä illalla olin valmis, ja yritin vielä sen jälkeen miehelleni soittaa, mutten saanut mitään järkevää lausetta suustani, sen verran vei tuo urakka mehut. Onneksi äiti sentään katsoi eilen poikien perään, vaikka siinä marjoja perkatessani äiti kyllä pyörähti välillä itsekin pellolla, kun siellä on sitä roskien kitkemistä ja rönsyjen leikkuuta edelleen.

No, tänään on sitten taas ihana, ihana sadepäivä! :) Pikkuisen on eilisestä lihakset kipeinä, muttei pahasti. Ollaan oltu poikien kanssa ihan sisällä, paitsi että sen verran kävin lenkkeilemässä sateessa, että sain kuopuksen päiväunille. Äiti on tietysti taas kykkinyt pellolla sateessa. ;) Nyt iltapäivällä kyllä esikoinen houkutteli mummun leipomaan pullaa, joten saatiin hänetkin pidettyä sisähommissa vähän aikaa. Minä kun en voi pullaa syödä, niin ettepä ikinä arvaa, mitä äiti on nyt minulle leipomassa: mansikkakakkua! :D YÄK! Siis oikeasti, minä en voi sietää mitään, missä on mansikkaa ja/tai kermavaahtoa ja tuossa on molempia... En vain ehtinyt sanoa, että ei tarvitse mulle mitään pullaosastoa, mutta äiti ehti jo sen kakkupohjan pyöräyttää. Ootte varmaan kauhean kateellisia mulle, kun saan ihan oman mansikkakermakakun, mutta en vain mahda mitään sille, etten tykkää. Ei silti, voin minä sellaistakin syödä, mistä en niin kauheasti tykkääkään, ei se maku ole pääasia. ;) Yhtenä iltana äiti oli innoissaan tekemässä mansikkarahkaa, johon tulee kermavaahtoa ja sokeria ja mansikoita ja rahkaa, ja minä ihan sain pyytämällä pyytää, että saisin tehdä oman version, johon tulee vain rahkaa ja mansikoita, ei sokeria eikä kermavaahtoa. ;) Sain minä sitten sellaisen karsitun version, pojat söivät sen sokeri-kermaversion. :D Kaikkein parasta rahka on sellaisena, mihin tulee vain rahkaa ja sokeroimattomia puolukoita, eikä mitään muuta. :)


Sitten vielä loppukevennyksenä kuvia parin päivän takaa. :) Meidän äidin pihapihlajassa kasvaa neuloja. :D Siis ei neuloja (neula monikossa) vaan neuloja (kutoja, käsityön tekijä, you know). :) Tämä on minun lempipuuni, jossa aina lapsenakin kiipeilin. Tai en kiipeillyt tätä korkeammalla, vaan aina vaan tähän alaoksalle kipusin istumaan ja lukemaan. Kummasti vain on pienentynyt tuokin oksanhaara, vaikka ihan varmasti painoin 20 vuotta sitten jopa enemmän mitä tänä päivänä, mutta olisiko se paino sitten jakautunut nykyään vähän enemmän tuonne peräpäähän. ;) Mahduin minä siihen vielä istumaan, vaikkei se niin lököisältä paikalta tuntunutkaan kuin ennen muinoin.


Apinanpoikasiakin siellä kasvaa. ;)


Ja mummula näkyy tässä kuvassa vähän taustalla.

Tää lähtis nyt sitten syömään sitä "suurta herkkuaan"... ;)

Leppoisaa sunnuntaita!

,