Tautipesän kuulumisia

Positiivinen asenteeni vaikutti niinkin pitkälle, että eilen ei enää ollut lämpöä kuin 36:n asteen tuntumassa. Kovasti siis jo olin varma pääseväni tänään töihin, ja ehdin tunnitkin suunnitella. Mutta ei sitten oikein tullut mitään sen ohjeen noudattamisesta, että pitäisi olla yksi kuumeeton päivä sisällä ja levossa. Kun mies oli korkeassa kuumeessa, eikä voinut tehdä yhtään mitään, enkä minäkään tietysti kuumeettomanakaan tehnyt kuin välttämättömän. Esikoinen oli yskiskellyt parisen päivää, ja oli eilen aamulla vielä ihan hyvävointinen ja kuumeeton, mutta niin vain parin tunnin päästä hoitopaikasta soitettiin, että tulla hakemaan poika kotiin. Oli valahtanut kesken askartelun vitivalkoiseksi, ja kun en hoksannut ottaa pulkkaa mukaan, millä olisin saanut tuotua kuumeisen pojan kotiin, niin jouduin kantamaan koko matkan päiväkodista kotiin. Siinä sitten omakin kunto heikkeni, kun ei hyvävointinen astmaatikkokaan saisi -20 asteen pakkasella ulkona olla, saati sitten puolikuntoisena ja vielä rasittaa itseään ylimääräisellä. No, esikoisen kuumeilu meni äkkiä ohi; kotiin tullessaan oli kuumetta liki 40 astetta, annoin kuumelääkkeen ja parin tunnin kuluttua hänellä oli lämpöä enää 36 astetta ja entinen riehakas meno jatkui... Kuopus on tämän kaiken keskellä ollut terveempi ja energisempi kuin koskaan ennen, ja vaatinut tietysti jatkuvaa huomiota. Ja niin vain sitten minun oma olonikin eilen illalla huononi uudestaan, lämpöä nousi jälleen, ja illalla oltiin isännän kanssa kumpikin täysin voimattomia tekemään mitään, ja lapset joutuivat pärjäämään keskenään (ja Teletappien seurassa). Tällaisissa tilanteissa kaipaisi kyllä, että olisi joku sukulainen edes, jota voisi pyytää avuksi, eikä apua kyllä tule, vaikka pyytäisikin (kokeiltu on). Eihän sitä tietysti edes viitsi kysyä ketään, että tulisitko meille vähän avuksi, kun ollaan sairaita, kun olisi sama jos kysyisi, että haluatko tulla hakemaan itsellesi meiltä sitkeän flunssan... Parempi on, että pysytellään erillämme muista ihmisistä niin paljon kuin mahdollista, että ainakin meidän osaltamme pöpön matka päättyisi tähän eikä leviäisi enää eteenpäin. Senkin vuoksi sitten päädyin hakemaan tälle päivälle saikkulapun, ja opetustuntini peruttiin. Ja kun työssä olisi ollut tiedossa 4 tuntia laulamista yhtäjaksoisesti, eikä ääneni kestä juuri nyt puhumistakaan, niin ihan hyvä nyt näin. On ehkä toivoa vielä tämän taudin paranemisestakin...

Positiivista asennetta yritän siis edelleen kylvää. Jos tänään on vielä tukkoinen olo, niin ajattelen yhä, että huomenna voin jo paremmin. Yölläkin valvoessa ajattelin vain, että nyt yritän saada unta silmään, että aamulla olen terve. Välillä tuntuu, että positiivisuudesta on apua, kun olo aina hetkeksi helpottuu ja kuume laskee, mutta sekä minulla että noilla muilla perheen potilailla tämä tauti heittelee koko ajan eestaas, välillä ei ole yhtään kuumetta, välillä se taas nousee, ja vointi vaihtelee sen mukaan. Outo tauti sinänsä, että tämän kanssa ei tahdo saada nukuttua, mutta toisaalta eipä sitä makuullaan oikein voi ollakaan, kun henkeä alkaa aina ahdistaa. Toinen korvakin tuli tänään kipeäksi, mutta saikkulappua hakiessani sanoivat vaan, että ota särkylääkettä, että aikuisilla korvatulehdus liittyy vaan flunssaan. Ok, otetaan sitten... Ei se kuitenkaan huomenna ole enää kipeä. Minähän olen huomenna taas täysin terve, eikös? :)

Blogini nimi alkaa vastata kohta todellisuutta. ;) Kudelmat ovat olleet jo kohta viikon päivät heivattuna, ei ole paljon ollut voimia neuloa. Tai ehkä voimiakin voisi aina vähän olla, mutta sitä aikaa ja käsiä ei lapsiperheessä neulomiselle päivisin ole, ja tämän taudin aikana en ole harrastanut todellakaan öisiä neulomissessioita, mitä harrastan terveenä ollessa. Jos ei pikkutunteja olisi, ei täällä edistyisi oikeasti yksikään neule koskaan. ;)

Ihana oli lukea kommenteista, että muutkin itkevät Anna-kirjojen ja dvd:n parissa. :) En ole jaksanut nyt katsoa noita jaksoja eteenpäin, mutta pitää taas varata sitten pino nessuja viereen, kun jossain vaiheessa otan toisen dvd:n katsottavaksi. Tulihan tuota kuitenkin tänään taas vuodatettua litra kyyneleitä, kun menin katsomaan naisten hiihtoa netti-tv:stä... ;) Mies katsoi vähän aikaa minun pillittämistäni ja tuumasi, ettei hän taida tämän jälkeen pystyä olemaan enää kanssani... ;) En taida enää uskaltaa noita kisoja seurata, jos reaktio kultamitalin tullessa on tällainen. :D Sain sentään siinä "ladun varrella" neulottua vähän viittaa, että kyllä ne puikotkin välillä ovat käsissä pysyneet.

Eiköhän tää taas tästä... Pitäisi varmaan lopettaa nämä tautiraportoinnit, mutta ei oikein ole muutakaan kirjoitettavaa, ja pää pitää kuitenkn välillä saada tyhjennettyä kaikista ajatuksista jonnekin, eikä puhuminenkaan nyt sattuneesta syystä ota sujuakseen toistaiseksi. Kyllä tänne taas niitä käsityöjuttujakin tulee, ihan varmasti! :) Kiva, kun ootte jaksaneet myös välillä kommentoidakin, ne ovat piristäneet mieltäni. :) KIITOS! Tai suomalaiseen tyyliin pitäisi varmaan sanoa "kiitos ja anteeksi"... ;)